keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kategoria ”naiset” ja erityiset riskiryhmät väkivaltatyössä

Kattokäsitteenä naisiin kohdistuva väkivalta viittaa moniin väkivaltailmiöihin, jotka kytkeytyvät yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteisiin juurtuneeseen sukupuolittuneisuuteen. Tällainen väkivalta jää tyypillisesti piiloon.  

Syitä siihen, miksi väkivaltaa kokenut ei hae apua tai tee rikosilmoitusta on monia. Hän saattaa kokea häpeää, pelätä läheistensä puolesta tai kyseenalaistaa oikeusprosessin hyödyt. Jo näistä syistä naisiin kohdistuvan väkivallan torjuminen ja väkivaltaa kokeneiden auttaminen edellyttää osin erityisiä, tämän väkivaltailmiön ominaispiirteille herkistyneitä toimintamalleja.

Sukupuoli ei kuitenkaan tee naisista yhtenäistä joukkoa väkivallan kokijoinakaan. Kategoria ”naiset” sisältää useita, väkivallalle eri tavoin altistuvia ryhmiä. Tämän osoitti myös Amnestylle laatimani kuntaselvitys.

On tärkeää huomata, että myös erityinen haavoittuvaisuus on moninaista. Tiettyyn ryhmään kuuluminen ei automaattisesti tarkoita tietynlaista väkivaltakokemusta.

Esimerkiksi vammaisuus tai maahanmuuttajuus kytkeytyvät väkivallalle uhriutumiseen ja väkivaltapalvelujen saantiin eri tavoin ja yksilöllisesti. CP-vammalla ja kuulovammalla on omanlaisensa vaikutukset. Venäjältä Suomeen tulleen naisen ongelmat eivät välttämättä ole samoja kuin nigerialaisen tai afganistanilaisen.

Tietyissä tilanteissa väkivallan todennäköisyys sekä riski sen piiloutumiseen kuitenkin kasvavat. Esimerkiksi jotkut nuoret naiset kohtaavat perhetaustansa vuoksi muita todennäköisemmin yhteisöllisiin kunniakäsityksiin liittyvää väkivaltaa.

Tässä on usein kyse pitkään jatkuvasta henkisestä kontrollista, joka estää asianosaisia puhumasta. Jos koettu väkivallan uhka tunnistettaisiin jo ennalta esimerkiksi oppilaitoksissa, voitaisiin myös fyysisen väkivallan tekoja ehkäistä.

Usein unohtuu, että yksi nainen voi kuulua useampaan ryhmään. Hän on saattanut esimerkiksi kohdata seksuaalista väkivaltaa, puhuu suomea heikosti ja on alaikäinen. Erityisille riskiryhmille ominaisten uhkien ja vaikeuksien paikallistaminen tekee näkyväksi myös näihin risteäviin tekijöihin kytkeytyviä naisiin kohdistuvan väkivallan piirteitä.

Kyselyaineistossa vastaavista sosiaalityöntekijöistä 38,5% ja kunnanvaltuuston puheenjohtajista 45% kuitenkin kertoi, ettei kunnan väkivaltaa kokeneille suunnatuissa palveluissa huomioida mitään erityisellä tavalla haavoittuvaa ryhmää omana joukkonaan.

Selvityksen perusteella niin kuntapäättäjillä kuin käytännön väkivaltatyötä tekevilläkin on usein varsin puutteellinen ymmärrys riskiryhmien tarpeista. Toisaalta niihin kuuluvat naiset ovat myös keskenään eriarvoisessa asemassa, sillä joidenkin tilanne on tiedossa toisia paremmin.

Heikoimmin ymmärrettiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen mahdollisia erityistarpeita. Tästä raportoi alle 5% vastaajakunnista. Esimerkiksi naisparien keskinäinen väkivalta voi jäädä piiloon, mikäli turvakodit mielletään heteronaisten valtakunnaksi.

Tyypillisenä naisiin kohdistuvan väkivallan uhrina nähdään edelleen pienten lasten äiti tai vähintään nuorehko, miehen kanssa elävä nainen. Niinpä myös ikääntyviin naisiin kohdistuva väkivalta on nostettava esiin omana osa-alueenaan sekä väkivaltatyön arjessa että siihen suunnatuissa resursseissa.

Vain yksi kymmenestä vastaajakunnasta arvioi huomioivansa vammaiset naiset väkivaltapalveluissa omana joukkonaan. Tämä siitäkin huolimatta, että vammaisuus kohottaa väkivallan riskiä. Lisäksi teot voivat jäädä herkemmin piiloon esimerkiksi avustajaan liittyvän riippuvuussuhteen vuoksi.

Toki on kuntia, joissa eriytetty ja yksilöllisesti räätälöitävä väkivaltatyö nähdään tarpeellisena ja työntekijöitä koulutetaan tähän.

Sote-Suomessa on silti kysyttävä entistä rohkeammin, missä tilanteissa erityiset riskiryhmät tarvitsevat kohdennettuja palveluja – ja millaisia nämä palvelut ylipäätään voisivat olla. Tietotaitoja on lisättävä kaikkialla.

Esteenä ovat myös asenteet, sillä moni kokee ajatuksen erityisten riskiryhmien huomioimisesta jopa eriarvoistavaksi. Samojen palveluiden tarjoamisen kaikille ajatellaan takaavan yhdenvertaisuuden. Ylpeänä todetaan, että kunnassa nimenomaan toimitaan oikeudenmukaisesti kun ”kukaan ei saa erityiskohtelua”.

Totta kai kaikkien kuntien asukkailla tulee olla taustastaan ja elämäntilanteestaan riippumatta yhtäläiset mahdollisuudet katkaista väkivallan kierre kaikkialla Suomessa. Toteutuakseen tämä ihmisoikeustavoite kuitenkin edellyttää erityisten riskiryhmien huomioimista.

Naistenpäivänä ojennettu ruusu kuihtuu aikanaan, mutta naisiin kohdistuvan väkivallan laaja-alainen ja erityiset riskiryhmät huomioiva torjuminen hyödyttää – ja vakauttaa – koko yhteiskuntaa vuoden jokaisena päivänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos rakentavasta keskustelusta!