maanantai 2. lokakuuta 2017

Kunniaan liittyvät rikosepäilyt ja tulkkauksen haasteet

Suomessa valtaosa kunniaan liittyvän väkivallan teoista jäänee piiloon. Myös esitutkintaan päätyneiden rikosepäilyjen käsittely on ongelmallista erityisesti silloin, kun yhteinen kieli puuttuu. Tulkin kielitaito ei silti yksin riitä takaamaan esitutkinnan laatua tältä osin, sillä kyse on myös kulttuurin tulkkauksesta.

Tulkin sukupuolella ja taustalla voi olla keskeinen merkitys siihen, millaisena kertomus välittyy poliisille. Naisille voi olla vaikeaa puhua puolison tekemästä väkivallasta ja seksuaalisesta väkivallasta, mikäli tulkki on mies tai kuuluu samaan yhteisöön. Valtasuhteet voivat näin estää tapahtumia välittymästä totuudenmukaisesti.

Lisäksi väkivaltaa kokeneen luottamus viranomaisiin voi olla heikko, mikäli hänellä on aiemmasta kotimaastaan huonoja muistoja poliisista. Jos uhri ei esitä vaateita ja näyttö on puutteellista tutkinta vaarantuu.

Tulkkaus voi osaltaan vaikeuttaa väkivallan tunnistamista poliisissa, mikäli tulkki ja tulkattava jakavat samankaltaisen ymmärryksen kulttuurisesti perustellusta väkivallasta. Esimerkiksi tyttöjen sosiaalisten suhteiden rajoittaminen saattaa tuolloin kääntyä vanhempien velvollisuuksiin kuuluvaksi suojelemiseksi ja jopa fyysinen väkivalta voidaan ymmärtää oikeutetuksi.

Omasta taustastaan johtuen tulkki saattaa tahattomastikin käyttää sanavalintoja, jotka hämärtävät tapahtumien rikosluonnetta. Siksi poliisia on koulutettava paremmin ”haistamaan” tilanteet, joissa esimerkiksi pahoinpitelyyn vaikuttavat kulttuuriset ja sukupuolittuneet käsitykset naisten ja miesten kunniallisesta käytöksestä. Tämän tulee johtaa kulttuurisensitiiviseen esitutkintaan, jossa tapahtumat selvitetään mahdollisimman totuudenmukaisesti ja tulkinnanvaraisuuden riskit tiedostetaan.

Vaikka rikosepäilyn tutkintaa seuraisivatkin syyte ja tuomio, saattaa väkivallan uhka jatkua siihen liittyvän yhteisöllisyyden vuoksi kun viranomaiskontakti ja tulkkaustilanteessa välittynyt tieto tulee ilmi yhteisölle. Asianosaisten taustasta huolimatta epäiltyyn rikokseen ei tosin välttämättä liity kunniatematiikkaa, mutta poliisin on osattava puntaroida tätä mahdollisuutta.

Kunniamotiivi ei vaikuta rikosnimikkeeseen eikä rangaistusasteikkoon, mutta sen tiedostaminen on oleellinen osa esitutkinnan laatua. Yhteisön mahdollisesti harjoittama kontrolli voi vaikuttaa sekä uhrin kertomukseen että hänen turvallisuuteensa.

Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimus ja rikosuhridirektiivi korostavat kunniakäsitysten motivoimien rikosten sukupuolittuneisuutta. Uhrit tarvitsevat erityistä tukea ja suojelua myös rikosepäilyä selvitettäessä. Uudistunut esitutkintalaki velvoittaa poliisia huolehtimaan entistä paremmin asianomistajan oikeuksista, kuten laadukkaasta tulkkauksesta. Esitutkintaviranomaisten on myös määrättävä tehtävään uusi tulkki, mikäli asianosaisen oikeusturva sitä edellyttää.

Sekä poliisi että tulkit tarvitsevat lisää koulutusta kunniaan liittyvän väkivallan tuomista haasteista esitutkinnalle. Tällä hetkellä ilmiön tunnistaminen ja huomioiminen ylipäätään on puutteellista, kuten käy ilmi myös Ihmisoikeusliiton vuonna 2016 julkaisemasta selvityksestä.

Erityisesti harvinaisissa kielissä sopivan tulkin löytäminen ei ole helppoa eikä aina voida käyttää ammattitulkkia. Tehtävään määrätään tuolloin henkilö, jolla katsotaan olevan riittävät taidot. Kunniaan liittyvän väkivallan esitutkinnassa on kuitenkin voitava taata samanlainen oikeusvarmuus kuin muissakin väkivaltarikoksissa. Ammattimaisesti toimivalla, sekä oikeuskieleen että tulkattavan kulttuuriin perehtyneellä tulkilla on keskeinen rooli asianosaisten oikeusturvan kannalta.

Tämä Sini Suomisen kanssa tehty yhteiskirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Turun Sanomissa 2.10.2017.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Kunnia, kulttuuri ja väkivalta

Kunniaan liittyvä väkivalta on ongelma myös Suomessa. Sen kohteena ovat erityisesti naiset ja alaikäiset tytöt. Tekijä on tyypillisesti isä, aviomies, veli tai setä – ainakin kun asiaa katsoo puhtaasti rikosoikeuden näkökulmasta.

Ilmiö kuitenkin eroaa muusta lähisuhdeväkivallasta yhteisöllisyytensä vuoksi. Sen syvällisempi ymmärtäminen edellyttää myös kulttuurin, ja erityisesti tähän kiertyvän sukupuolittuneisuuden huomioimista.

Tämän väkivallan syntymiseen ja piiloutumiseen eivät vaikuta ainoastaan tekijän ja väkivaltaa kokeneen suhteet vaan taustalla on laajempi verkosto. Siksi lähisuhdeväkivallan torjumiseksi kehitetyt metodit ja oikeusjärjestyksen individualistiset rakenteet eivät sellaisinaan riitä.

Yhteisöllisyys, jossa kunniakäsityksillä on keskeinen merkitys ja yksilön arvostus pohjaa sukupuolittuneeseen hierarkiaan, määrittää sopivan ja epäsopivan käytöksen rajat varsin eri tavoin kuin valtavirtasuomalaisuus. Tämä ei sinällään ole kielteistä, onhan yhteisö myös jäsentensä tuki ja turva.

Kolikon kääntöpuolena ovat tilanteet, joissa yhteisön kunniakäsitysten ja edun koetaan olevan ristiriidassa yksilön käyttäytymisen kanssa. Tällaiset tulkinnat altistavat väkivallan mahdollisuudelle, vaikkakaan eivät vääjäämättömästi johda siihen.

Kärjistäen kyse on sekä naisten siveyden kontrollista että miehiin kohdistuvasta sosiaalisesta paineesta toimia suojelijoina, mutta tarvittaessa myös rankaisijoina. Näistä elementeistä huolimatta mitään kulttuuria ei saa määritellä vain väkivallan kautta.

Yhteisön yhtenäisyys on aina harha, ja sen jäsenillä on monenlaisia näkemyksiä esimerkiksi sukupuolirooleista ja käytösnormeista. Yhteisöllisestä kulttuurista ja väkivallasta puhuttaessa onkin syytä olla tarkkana.

On varottava leimaamasta mitään ryhmää yksioikoisesti naisia alistavaksi ja väkivaltaa suosivaksi, sillä vastakkainasettelut eivät edistä dialogia. Samalla on uskallettava toimia olemassa olevien ihmisoikeusongelmien korjaamiseksi. Tämä vaatii viranomaisilta ja muulta yhteiskunnalta jatkuvaa valppautta ja herkkyyttä erottaa yhteisöllisyyden kielteiset ja myönteiset puolet toisistaan.

Väkivaltaan vaikuttavat kulttuuriset syyt eivät vähennä teon paheksuttavuutta eivätkä tekijän oikeudellista vastuuta, kuten todetaan myös Suomea sitovassa Euroopan neuvoston ns. Istanbulin sopimuksessa. Kunniaan liittyvän väkivallan torjumiseksi sen erityispiirteiden tunteminen on silti välttämätöntä.

Suomessa ei ole tapahtunut yhtään henkirikosta, jonka motiiviksi kulttuuriset kunniakäsitykset olisi identifioitu. KHO:n heinäkuisen karkotuspäätöksen taustalla oli oman sisaren pahoinpitely, sillä näyttö murhan suunnittelusta katsottiin puutteelliseksi. Kuten tässäkin tapauksessa, väkivallan kehä alkaa usein pitkittyneestä henkisestä kontrollista ja elämänpiirin rajoittamisesta, joka saattaa konfliktitilanteissa eskaloitua fyysisiksi teoiksi.

Näitä merkkejä on opittava tunnistamaan paremmin muun muassa oppilaitoksissa sekä sosiaali- ja terveysviranomaisissa ja poliisissa. Väkivaltaa kokeneet eivät useinkaan itse ilmoita asiasta. He eivät välttämättä miellä olevansa rikoksen uhreja tai haluavat pysyä lojaaleina perheelleen. Vaikenemisen taustalla voi olla myös pelko väkivallan jatkumisesta sekä yhteisön maineen tahriintumisesta ympäröivän yhteiskunnan silmissä.

Kunniaa liittyvän väkivallan ehkäisy ja väkivaltariskissä olevien sekä väkivaltaa kokeneiden auttaminen on mahdollista, mutta siihen tarvitaan nykyistä vahvempia rakenteita.

Kunniaan liittyvä väkivalta ei ole vain sitä harjoittavissa yhteisöissä elävien murhe. Kuten muukin lähisuhdeväkivalta, se heijastuu yleiseen hyvinvointiin esimerkiksi työpaikkojen ja lasten koululuokkien kautta. Jos Suomi haluaa profiloitua oikeusvaltiona itsenäisyyden juhlavuonna, on tämän tarkoitettava myös kunniaan liittyvän väkivallan torjumista.

Satu Lidman

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisenä Turun Sanomissa 30.8.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Väkivallan näkeminen on väkivaltakokemus


Kun lapsi todistaa väkivaltatilanteita läheisten kesken tämä aiheuttaa hänessä paitsi pelkoa myös huolta, ahdistusta ja stressiä. Tällainen väkivalta on aina vahingollista lapselle, vaikka häneen ei suoraan kohdistuisi sanoja tai tekoja. Siksi väkivaltatyössä on panostettava entistä tarmokkaammin myös lapsiin.

Amnestylle laatimastani kuntaselvityksestä käy ilmi, että perheessä tapahtuvan väkivallan kirjaaminen ja puheeksi ottaminen sosiaali- ja terveyspalveluissa on monin paikoin edelleen puutteellista. Tämä ei ole lapsen edun mukaista.

Turvakotien paikkamäärän nostaminen ja maantieteellisesti parempi kattavuus on välttämätöntä myös väkivaltaa kokeneiden lasten oikeuksien kannalta. Kuitenkin nimenomaan ennaltaehkäisyyn ja toisaalta riittävään jälkihoitoon on tärkeää resursoida.

Väkivaltailmiöitä tarkasteltaessa huomio kiinnittyy usein vain niiden räikeimpiin muotoihin, kuten pahoinpitelyihin. Tosiasiassa kyse on tyypillisesti pitkittyneestä, osaksi perheen elämää normalisoituneesta tilanteesta. Tämän vuoksi myös väkivallan vaurioiden korjaaminen on lähtökohtaisesti pitkä prosessi.

Yhtä lailla suuren yleisön kuin poliittisten päättäjien sekä oikeus- ja auttamisjärjestelmän on syytä sisäistää laajempi väkivaltakäsitys. Väkivalta ei ole vain lyöntejä vaan se on monenlaista henkistä alistamista ja kontrollia sekä seksuaalista ja taloudellista väkivaltaa. Kaikki tämä voi kohdistua myös lapsiin, välillisesti tai välittömästi.

Pienikin lapsi aistii väkivallan ilmapiirin, vaikka aikuiset kuvittelisivat, ettei hän näe eikä kuule. Kuten aikuisilla, saattaa lapsenkin väkivaltakokemus jäädä piiloon siihen liittyvien häpeäntunteiden vuoksi.

Lapsi saattaa kuvitella, että vanhempien välinen väkivalta on jollain tavalla hänen vikansa. Se voi näyttäytyä ikään kuin todisteena siitä, ettei häntä rakasteta. Lapsen voi olla erityisen vaikea sanoittaa kokemustaan ja kertoa siitä. Hän elää intensiivisesti omaa elämäänsä, eikä välttämättä osaa kyseenalaistaa sen laatua.

Häpeään sidottu arvottomuuden kokemus tuottaa helposti epävarmuutta myös perheen ulkopuolisissa sosiaalisissa suhteissa ja saattaa heijastua koulutyöhön keskittymiseen. Samalla se antaa mallin aikuisten parisuhteesta ja petaa lähisuhdeväkivallan ylisukupolvisuuden kierrettä.

Perheessä tapahtuvan väkivallan varhainen tunnistaminen ja akuuttitilanteeseen puuttuminen voi muuttaa yksittäisen lapsen elämän. Pitkällä tähtäimellä se on koko yhteiskunnan etu.  

Satu Lidman

torstai 11. toukokuuta 2017

Monimuotoisen Suomen historia

Suomen juhliessa sataa itsenäistä vuottaan on tärkeää huomata, että käsityksemme menneisyydestä ei välttämättä ole yhtenäinen – eikä meillä ole hallussamme lopullista totuutta. On monenlaisia mahdollisuuksia tarkastella historiaa ja nostaa esiin sen tapahtumia.

Varmaa kuitenkin on, että käsitys historiasta vaikuttaa ihmisten ja kansakuntien identiteettiin. Onkin kysyttävä, miten Suomesta tuli Suomi – ja millainen maa Suomi oikeastaan on 2010-luvulla?

Elämmekö nyt ihmisoikeuksien ja tasa-arvon mallimaassa – vai onko tämä vain se historian narratiivi, jonka mielellämme yhdistämme Suomeen kun tapaamme esimerkiksi ulkomaalaisia vieraita? Osaammeko nähdä nykyhetkeen vaikuttavan historian riittävän monitahoisesti?

Historiantutkimuksen etiikan yhteydessä puhutaan ”oikeuden tekemisestä” menneisyydelle ja menneisyyden ihmisille. Tämä tarkoittaa ainakin sitä, että kuolleita on kohdeltava kunnioituksella eikä historiaa saa tahallisesti vääristellä. Sen sijaan menneisyyden virheistä on mahdollista oppia – jos haluaa.

Historia ei kuitenkaan ole vain tutkijoiden työsarkaa, se kuuluu kaikille. Samalla historiaa käytetään jatkuvasti yksisilmäisesti poliittisten päämäärien saavuttamiseen. Vetoamalla uljaaseen menneisyyteen tai tuomalla esiin vain omaan tarkoitukseen sopivia faktoja – ellei jopa vaihtoehtoisia faktoja – saatetaan perustella valintoja nykyhetkessä.

Yksioikoiset, tarkoituksenhakuiset ja jonkin osapuolen huomiotta jättävät historiat vaikeuttavat ennakkoluulojen kitkemistä ja dialogeja yhteiskunnassa. Ne saattavat pitää yllä syrjinnän ja syrjäytymisen kierrettä. Ne ovat ristiriidassa oikeusvaltioperiaatteiden, kuten yhdenvertaisuuden kanssa. Ne eivät noudata tieteen eettisiä periaatteita.

Menneisyys on voimallinen työkalu, mutta väärin käytettynä seuraukset voivat olla arvaamattomat. Paitsi historian tutkimisen, myös sen käytön on siis oltava eettisesti hallittua. Niinpä Suomen historia ei saa rakentua vain kantasuomalaisesta valtiollisesta kertomuksesta. Mukaan tulee mahtua enemmän sävyjä ja tasoja, jotka yhdessä muodostavat kuvaa Suomesta ja suomalaisuudesta.

Itse asiassa juuri Suomen globaalisti ajatellen korkea hyvinvointi ja monet myönteiset saavutukset velvoittavat tekemään entistä lujemmin työtä yhdenvertaisemman, monikulttuurisen tulevaisuuden eteen. Järjestöillä on tässä aivan omanlaisensa tärkeä rooli, vaikka vastuu ihmisoikeuksien toteutumisesta säilyy valtiolla.

Kaikki järjestöt, joissa työskennellään paremman yhteiskunnan rakentamiseksi antavat kukin tavallaan panoksensa siihen Suomi-kuvaan, joka vaikuttaa hyvinvintiin omassa ajassamme – ja jota tulevaisuuden historioitsijat tulevat tulkitsemaan.

Samalla tavat käsitellä menneisyyttä – etenkin traumaattista ja väkivaltaista menneisyyttä – heijastuvat siihen, miten tässä päivässä ymmärrämme vastaavia tapahtumia. Monen järjestöjen työssä tämä tarkoittaa aivan konkreettisesti kriisialueilta ja -tilanteista tulevien ihmisten kohtaamista.

Konfliktin osapuolten toisistaan eriävien näkemyksien kuunteleminen on oleellinen osa sitä prosessia, joka auttaa siirtymään elämässä eteenpäin. Tämä pätee sekä rauhanvälitystyöhön että traumojen käsittelyyn ja väkivallan ehkäisyyn yksilötasolla.

Vaikeiden asioiden lakaiseminen maton alle on tunnetusti huono keino päästä eroon ongelmista. Sen sijaan niistä on voitava puhua, niitä ja niiden seurauksia on käsiteltävä tavalla tai toisella. Maahan tulleelle hyvä kohtaaminen on välttämätöntä, jotta hän voi tulla aidosti osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Eettisesti käytettynä historia auttaa ymmärtämään, mitä merkitystä menneisyydellä ja sen tulkinnoilla voi olla ajankohtaisten kysymysten ratkaisussa. Mutta osaammeko kuunnella – ja kenen ääntä haluamme kuulla?

Suomen historia ei ole pelkkä menestystarina koulutuksesta ja tasa-arvosta, ei myöskään ikuista murheellisten laulujen maassa vaellusta. Se koostuu monista tarinoista ja kokemuksista. Suomen historia on myös maahan muuttaneiden ja heidän jälkeläistensä omaa.

Satu Lidman

Teksti perustuu Historioitsija ilman rajoja -järjestön kansalaisjärjestötapaamisessa vuonna 2017 pidettyyn puheeseen.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kategoria ”naiset” ja erityiset riskiryhmät väkivaltatyössä

-->
Kattokäsitteenä naisiin kohdistuva väkivalta viittaa moniin väkivaltailmiöihin, jotka kytkeytyvät yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteisiin juurtuneeseen sukupuolittuneisuuteen. Tällainen väkivalta jää tyypillisesti piiloon.  

Syitä siihen, miksi väkivaltaa kokenut ei hae apua tai tee rikosilmoitusta on monia. Hän saattaa kokea häpeää, pelätä läheistensä puolesta tai kyseenalaistaa oikeusprosessin hyödyt. Jo näistä syistä naisiin kohdistuvan väkivallan torjuminen ja väkivaltaa kokeneiden auttaminen edellyttää osin erityisiä, tämän väkivaltailmiön ominaispiirteille herkistyneitä toimintamalleja.

Sukupuoli ei kuitenkaan tee naisista yhtenäistä joukkoa väkivallan kokijoinakaan. Kategoria ”naiset” sisältää useita, väkivallalle eri tavoin altistuvia ryhmiä. Tämän osoitti myös Amnestylle laatimani kuntaselvitys.

On tärkeää huomata, että myös erityinen haavoittuvaisuus on moninaista. Tiettyyn ryhmään kuuluminen ei automaattisesti tarkoita tietynlaista väkivaltakokemusta.

Esimerkiksi vammaisuus tai maahanmuuttajuus kytkeytyvät väkivallalle uhriutumiseen ja väkivaltapalvelujen saantiin eri tavoin ja yksilöllisesti. CP-vammalla ja kuulovammalla on omanlaisensa vaikutukset. Venäjältä Suomeen tulleen naisen ongelmat eivät välttämättä ole samoja kuin nigerialaisen tai afganistanilaisen.

Tietyissä tilanteissa väkivallan todennäköisyys sekä riski sen piiloutumiseen kuitenkin kasvavat. Esimerkiksi jotkut nuoret naiset kohtaavat perhetaustansa vuoksi muita todennäköisemmin yhteisöllisiin kunniakäsityksiin liittyvää väkivaltaa.

Tässä on usein kyse pitkään jatkuvasta henkisestä kontrollista, joka estää asianosaisia puhumasta. Jos koettu väkivallan uhka tunnistettaisiin jo ennalta esimerkiksi oppilaitoksissa, voitaisiin myös fyysisen väkivallan tekoja ehkäistä.

Usein unohtuu, että yksi nainen voi kuulua useampaan ryhmään. Hän on saattanut esimerkiksi kohdata seksuaalista väkivaltaa, puhuu suomea heikosti ja on alaikäinen. Erityisille riskiryhmille ominaisten uhkien ja vaikeuksien paikallistaminen tekee näkyväksi myös näihin risteäviin tekijöihin kytkeytyviä naisiin kohdistuvan väkivallan piirteitä.

Kyselyaineistossa vastaavista sosiaalityöntekijöistä 38,5% ja kunnanvaltuuston puheenjohtajista 45% kuitenkin kertoi, ettei kunnan väkivaltaa kokeneille suunnatuissa palveluissa huomioida mitään erityisellä tavalla haavoittuvaa ryhmää omana joukkonaan.

Selvityksen perusteella niin kuntapäättäjillä kuin käytännön väkivaltatyötä tekevilläkin on usein varsin puutteellinen ymmärrys riskiryhmien tarpeista. Toisaalta niihin kuuluvat naiset ovat myös keskenään eriarvoisessa asemassa, sillä joidenkin tilanne on tiedossa toisia paremmin.

Heikoimmin ymmärrettiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen mahdollisia erityistarpeita. Tästä raportoi alle 5% vastaajakunnista. Esimerkiksi naisparien keskinäinen väkivalta voi jäädä piiloon, mikäli turvakodit mielletään heteronaisten valtakunnaksi.

Tyypillisenä naisiin kohdistuvan väkivallan uhrina nähdään edelleen pienten lasten äiti tai vähintään nuorehko, miehen kanssa elävä nainen. Niinpä myös ikääntyviin naisiin kohdistuva väkivalta on nostettava esiin omana osa-alueenaan sekä väkivaltatyön arjessa että siihen suunnatuissa resursseissa.

Vain yksi kymmenestä vastaajakunnasta arvioi huomioivansa vammaiset naiset väkivaltapalveluissa omana joukkonaan. Tämä siitäkin huolimatta, että vammaisuus kohottaa väkivallan riskiä. Lisäksi teot voivat jäädä herkemmin piiloon esimerkiksi avustajaan liittyvän riippuvuussuhteen vuoksi.

Toki on kuntia, joissa eriytetty ja yksilöllisesti räätälöitävä väkivaltatyö nähdään tarpeellisena ja työntekijöitä koulutetaan tähän.

Sote-Suomessa on silti kysyttävä entistä rohkeammin, missä tilanteissa erityiset riskiryhmät tarvitsevat kohdennettuja palveluja – ja millaisia nämä palvelut ylipäätään voisivat olla. Tietotaitoja on lisättävä kaikkialla.

Esteenä ovat myös asenteet, sillä moni kokee ajatuksen erityisten riskiryhmien huomioimisesta jopa eriarvoistavaksi. Samojen palveluiden tarjoamisen kaikille ajatellaan takaavan yhdenvertaisuuden. Ylpeänä todetaan, että kunnassa nimenomaan toimitaan oikeudenmukaisesti kun ”kukaan ei saa erityiskohtelua”.

Totta kai kaikkien kuntien asukkailla tulee olla taustastaan ja elämäntilanteestaan riippumatta yhtäläiset mahdollisuudet katkaista väkivallan kierre kaikkialla Suomessa. Toteutuakseen tämä ihmisoikeustavoite kuitenkin edellyttää erityisten riskiryhmien huomioimista.

Naistenpäivänä ojennettu ruusu kuihtuu aikanaan, mutta naisiin kohdistuvan väkivallan laaja-alainen ja erityiset riskiryhmät huomioiva torjuminen hyödyttää – ja vakauttaa – koko yhteiskuntaa vuoden jokaisena päivänä.

Satu Lidman